Kalajoella syntynyt maanmittari ja kartanpiirtäjä Fabian Gutzén (1744-1796) muutti Pulkkilaan 1760-luvun lopulla. Hänen isänsä oli sotilas isonvihan aikana ja jäi venäläisten vangiksi kaksikin kertaa, mutta onnistui paeta. Pulkkilassa Fabian Gutzén asui ensin Launolan talossa ja perusti sitten Oravakankaan tilan vuonna 1770. Perheeseen syntyi 10 lasta, joista jäi eloon vain kolme tytärtä. Keskimmäinen Greta Sofia (s. 1777) jatkoi tilanpitoa miehensä Erkki Hankosen kanssa. Sukunimi Hankonen vaihtui Oravakankaaksi. Erkin kuoltua leski joutui myymään tilan, mutta jäi itse syytingille.
Greta Sofian poika Fredrik (1803-1858) toimi Pulkkilan lukkarina ja otti käyttöön äitinsä sukunimen Gutzén, ehkä lukkarinviran takia. Hän asui perheensä kanssa Lumperilla lukkarin virkatalossa. Fredrikin poika Jakob Fredrik osoittautui erityislahjakkuudeksi.
Pulkkilan lukkarin poika Jakob Fredrik Gutzén (1828–1882) kävi Oulun yläastekoulua ja opiskeli lukkariksi Oulussa urkuri Lundblabin sekä myöhemmin Vaasassa tirehtööri Nordlundin johdolla. Jo 18-vuotiaana hän toimi Pulkkilassa suntiona (wäktare). Vain 20-vuotiaana hänet nimitettiin Oulunsalon lukkariksi vuonna 1848, ja vuonna 1859 hänet valittiin isänsä jälkeen Pulkkilan lukkariksi, jossa virassa hän toimi kuolemaansa asti. Perhe asui Pakkalassa.
Kansankirjuri ja haavuri
Jakob Fredrik oli aktiivinen kirjoittaja ja käytti nimimerkkejä kuten J.F.G-n ja Urolainen. Häntä pyydettiin usein laatimaan kauppa- ja perinnönjakokirjoja sekä virallisia asiakirjoja, joita hän aluksi kirjoitti ruotsiksi, mutta valtiopäivämatkan jälkeen vuonna 1863 hän siirtyi käyttämään suomen kieltä. Hän toimi myös sovittelijana pitäjäläisten riita-asioissa ja laati kirjelmiä hovioikeuteen ja senaattiin.
Lisäksi Jakob Fredrik oli tunnettu haavalääkärinä ja jäsenkorjaajana, kuten lukkarit usein siihen aikaan. Hän piti koulua kotonaan opettaen lapsille lukemista, kirjoittamista ja luvunlaskua. Musiikki oli hänelle tärkeää, ja hän sävelsi lauluihin nuotteja, joihinkin jopa neliäänisiä sovituksia.
Yhteiskunnallinen vaikuttaja
Jakob Fredrik Gutzen perusti Oulun läänin ensimmäisen piirimeijerin Lumperin pihapiiriin vuonna 1864. Nälkävuosien aikaan hän toimi Pulkkilan edustajana lääninkokouksessa, jossa hän esitti konkreettisia ehdotuksia nälänhädän torjumiseksi. Hänen aloitteestaan perustettiin työ- ja köyhäinhuoneita, joiden tarkoituksena oli estää kulkutautien leviäminen ja tarjota apua heikoimmassa asemassa oleville. Vuonna 1867 hänet valittiin Pulkkilan kuntakokouksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.
Jakob Fredrik oli myös suomen kielen ja suomalaisuuden edistäjä. Hän järjesti mm. iltahuveja Oulun suomalaisen lyseon hyväksi, mikä kertoo hänen sitoutumisestaan kansalliseen sivistystyöhön.
Jakob Fredrikin poika Adolf Fredrik Gutzén (1852-1920) oli kiertokoulun opettaja ja toimi myöhemmin lukkarina Temmeksellä. Hän oli erityisen lahjakas soitinrakentaja, joka rakensi urkuharmoneja täysin itseoppineena. Hänen rakentamansa soittimet olivat teknisesti ja esteettisesti huippuluokkaa – viisioktaavisia, seitsemän rekisterin urkuharmoneja, kauniisti koristeltuja ja signeerattuja: “F. A. Gutzén Pulkkila”.
Adolf oli myös laulun ja veisuun opettaja, joka johti lukuseuraa ja harjoitutti isänmaallisia lauluja. Hän jatkoi suvun perinnettä kulttuurin, käsityön ja suomalaisuuden edistäjänä.
Vuonna 1854 Pulkkilaan muutti färjärimestari Hans Pihlman-Pekkala vaimonsa Amandan kanssa. Hans oli syntynyt Temmeksellä Pekkalan talossa. Sukunimen Pihlman hän otti käyttöönsä Limingassa ollessaan räätälioppilaana. Myöhemmin Oulussa hän avioitui pietarsaarelaisen Maria Amanda Brunbergin kanssa. Pariskunta muutti Pulkkilaan ja asettui Anttilan taloon, jossa he myös pitivät liikettään.
Perheeseen syntyi useita lapsia, mutta elämä oli traagista. Esikoinen Hanna syntyi vuonna 1855. Häntä seurasivat Alex ja Anna Amanda, jotka kuolivat hinkuyskään nelivuotiaina, sekä Johannes, joka menehtyi alle puolivuotiaana. Nälkävuonna 1867 syntynyt toinen Anna Amanda kuoli myös pienenä.
Pulkkilan kirkkomaalle pystytetty risti kertoo viiden Pihlmanin sisaruksen kuolemasta vuosina 1857–1867. 1870-luvulla kuoli vielä ainakin kolme lasta. Eloon jäi vain tytär Sofia, joka oli syntynyt 1861. Perheen varallisuudesta ja asemasta kertoo se, että he saivat hautapaikat aivan kirkon vierestä.
Pihlman toimi uskottuna miehenä, pitäjäkokouksen puheenjohtajana sekä parin vuoden ajan kunnankirjurinakin. Häntä pidettiin luotettavana ja osaavana miehenä, jonka sana painoi yhteisön päätöksenteossa.
Elokuussa 1866 Oulun Wiikkosanomat julkaisi ilmoituksen, jossa Pihlman kertoi puotiinsa tehdystä murrosta. Varkauden yhteydessä vietiin suuri määrä vaatteita ja liinavaatteita, joista monissa oli perheenjäsenten nimikirjaimet. Tämä kertoo perheen vauraudesta.
22 päiwää yöllä wasten tätä elokuuta on sisälle-murto-warkauden kautta allekirjoittaneen puodista wiety: noin 2½ tusinaa miehenpuolen paitoja, joista yhdessä osassa oli nimi-merkki H. Pihlman ja H. P—n, sekä ½ tusinaa waimonpuolen paitoja, merkityt: A. Pihlman, Manda ja Thilda, joista myöskin oli yksik osa merkittömiä, tusina tyttölapsen paitoja, lakanoita yksi tusina merkityt: H. Pihlman ja A:da B:berg, käsi-liinoja noin 3 tusinaa samoilla merkeillä, 5 tusinaa nenä-liinoja, samoilla merkeillä ja osaksi merkittömiä, myöskin polsterin päällisiä ja sukkia, nahka-wäsky, wiheriä tikku-röijy ja 1 musta puoliwillanen waimonpuolen kappa sinisellä fuorilla. Joka warkaista ja warastetuista kaluista saisi tietoa, ilmoittaisi kunniallista palkintoa wastaan allekirjoittaneelle. Pulkkilasta 23 p. elok. 1866. H. Pihlman.
Hans Pihlman piti Anttilan talossa maakauppaa, kun se tuli sallituksi myös kaupunkien ulkopuolella. Vuonna 1868 häntä tituleerattiin maakauppiaaksi. Hän työllisti useita piikoja, renkipoikia ja jopa kirjanpitäjän.
Helmikuussa 1877 Pihlman myi Anttilan tilan Kustaa Näsille, joka tuolloin tuli perhekuntineen Etelä-Pohjanmaalta Pulkkilaan. Pihlman muutti vaimonsa ja Sofia-tyttärensä kanssa Saloon. Pulkkilassa he olivat asuneet yli 20 vuotta.
Ulkoisesti Juho oli jykevä, suurikokoinen mies, joka istui usein kiikkustuolissaan ja otti vastaan potilaita arvokkaasti. Hän oli luonteeltaan värikäs – saattoi nauraa makeasti, mutta myös suuttua nopeasti. Tämä teki hänestä sekä pelätyn että kunnioitetun hahmon.
Kuva: Samuli Paulaharju 1910, museovirasto
Juho Luomajoki oli aikansa tunnetuimpia kansanparantajia ja tietäjiä, jonka maine ulottui kauas yli kotikylän rajojen.
Juho Luomajoki oli aikansa tunnetuimpia kansanparantajia ja tietäjiä, jonka maine ulottui kauas yli kotikylän rajojen. Hän syntyi 1800-luvun puolivälissä Haapaveden Ojakylällä ja eli suurimman osan elämästään Leskelän kylässä, josta hän osti Hätämaan tilan. Sinne virtasi väkeä läheltä ja kaukaa saamaan apua vaivoihinsa.
Juho menetti näkönsä aikuisena, mutta tämä ei pysäyttänyt häntä – päinvastoin. Sokeuden myötä hänen muut aistinsa terävöityivät, ja hänestä tuli entistäkin tarkkanäköisempi ihmisten vaivojen ja mielenliikkeiden suhteen. Hänen kerrottiin näkevän unia, joissa hän sai ohjeita lääkkeiden valmistukseen tai sai tietää, milloin joku oli tulossa hänen luokseen. Hän saattoi myös löytää kadonneita esineitä tai eläimiä pelkän sisäisen näkökykynsä avulla.
kansanparantaja Juho Luomajoki eli Hätämaan isäntä potilaineen.
Kuva: Samuli Paulaharju 1910, museovirasto
Hätämaalaisen parannuskeinoja
Hätämaan tietäjän luokse tultiin kaikenlaisten vaivojen kanssa – fyysisten, henkisten ja jopa yliluonnollisiksi koettujen ongelmien. Juho käytti hoidoissaan monipuolisia menetelmiä: luonnonyrttejä, apteekkilääkkeitä, hauteita, saunottamista, hierontaa ja loitsuja. Joskus hän käytti myös säikäyttämistä – esimerkiksi karjaisi kovaa ja heilautti viikatetta potilaan edessä, juuri ennen kuin se olisi osunut. Tämä pelottava mutta tehokkaaksi koettu rituaali oli tarkoitettu erityisesti mielenterveyden ongelmien hoitoon.
Juho oli myös tunnettu käärmeiden käytöstä lääkinnässä. Ihmiset toivat hänelle eläviä ja kuolleita käärmeitä, joita hän käytti osana parannusmenetelmiään. Käärme symboloi sekä pelkoa että parantavaa voimaa – ja Juho osasi käyttää molempia.
Hätämaalaisen veli oli tunnettu hiihtäjä, ja monet uskoivat, että menestyksen salaisuus piili Juhon valmistamassa taikasuksivoiteessa. Tämä kertoo siitä, kuinka laajalle hänen maineensa ulottui – ei vain sairauksien parantajana, vaan myös eräänlaisena kansanviisauden lähteenä.
Hätämaassa järjestettiin juhannuksena juhlia, joihin osallistui väkeä läheltä ja kaukaa. Köyhät kutsuttiin syömään, ja talon ovet olivat avoinna kaikille. Juho suhtautui köyhiin lämpimästi ja auttoi heitä usein ilmaiseksi, mutta rikkaita ja herrasväkeä kohtaan hän saattoi olla varautuneempi.
”Kun lähestyt Hätämaan taloa, huomaat talon syrjäiseen asemaan katsoen wähän outoja näköaloja ja sen ohessa kaikenmoista ruokottomuutta. Hewoisia ja hewisten lantaläjiä on miltei joka nurkan juuressa, ja jostakin nurkkajuuresta pistää silmääsi wielä joku komea matkareki tai koiju, josta woit arwata että joku warakkaampi, ehkäpä wielä siwistynytkin henkilö, on sinne matkustanut. Kun pääset kartanoon ja welho sattuu wain olemaan täydessä wirkamahdissansa, niin on sauna se, joka ensin wetää huomiosi puoleensa. Se on läntisellä kartanon kulmalla, musta kun pikiruuki ja höyryä tuoksuwa kuten masiinan höyrypannu. Kuuluupa sieltä jonkinlaista puheen pölinääkin, jonka jos tarkemmin kuuntelet, huomaat, että se on oikeen tenhowoimaista loihtoa ja manaussanoja, joilla welho jostakin potilaasta irroittaa tarttuneen taudin „kalman," „kirkonwäen", „metsänwäen", „wesihiiden" eli muun sellaisen juuria.
Tuota et jouda kauan kuuntelemaan, sillä pirtistäkin kuuluu outoja ääniä, jotka myöskin wetäwät huomiosi puoleensa. Jos et ole luonteeltasi aiwan arka, niin kiiruhdat sinne katsomaan mitä se on, ja tultuasi sinne, huomaat sen kohta olewan jonkun mielenwikaisen mellastusta, ja sitäpaitsi näet siellä jos jonkinlaisilta taudeilta waiwatuita, kuten ainakin kelpo lääkärin tykönä. Jostakin sopesta eli uunin päältä astuu esille isonläntä, jokseenkin ikänsä lopulle elänyt, kaswoinsa juonteilta kamalannäköinen, waan muuten liukaskielinen ukko, joka kohta puuttuu puheisin kanssasi. Hän alkaa ylistää talon isännän (noita- ja lääkäri-) taitoa, kertomalla kuinka kulloinkin on täällä pahoja tauteja ja wammoja parannettu, muun muassa myöskin köysissä pidettäwiä hulluja. Ukko ei ole ehtinyt wielä kaikkia läksyjänsä ladella, kun se potilas, jolle äsken kuulit niin kowasti loihdettawan, tulee eli tuodaan saunasta ja ukollekin alkaa taas toinen toimi, sillä welhokin on jo haparoinut pois saunasta. Hän tulee pirtin owelle ja lausuu: ”piru kyytiä kysyy, lempo tietä tiedustaa". Silloin ukkotin huomaa mitä hänen wirkansa waatii ja niinpian kun suinkin toimii hewosen aisoihin, ja lyöden minkä mitäkin taikakaluja rekeensä, lähtee ajamaan, arwaten jollekin kalmistolle, johon luultawastl sitten ne potilaasta irti puoskaroitut ”pihikät" eli ”pirut" muka upotetaan."
Welhon käyttämäin lääkkeitten pohja-aine on palowiina, johon sitten pannaan lisäksi särjettyjä näsinänmarjoja, tärpättiä, pirunpaskaa y.m. Pari wuotta sitten joutui welho itse melkein upposokeaksi. Lääkäri, jolta hän oli wiimmein alistunut apua hakemaan häntä waiwaamassa silmätaudissa, oli sanonut hänen polttaneen silmänsä sopimattomilla woiteilla niin pilalle, että niitä on mahdotoin enään kenenkään saada korjatuksi.
Anders Wilhelm Sandström, syntyjään pietarsaarelainen, saapui Pulkkilaan vuonna 1862 nimitettynä kruununnimismieheksi. Pian hän avioitui oululaisen Selma Charlotta Holmbergin kanssa, ja vuonna 1867 nuoripari osti Leviäkankaan talon. Talo tunnettiin myöhemmin Kyrön talona, jossa toimi aikanaan myös apteekki ja matkahuolto.
Sandström toimi virassaan kymmenen vuotta, kunnes siirtyi maakauppiaaksi. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa. Perheen kolmesta nuorimmasta lapsesta kukaan ei elänyt yli vuoden ikäiseksi, ja isä Anders Wilhelm menehtyi keuhkotautiin vain 44-vuotiaana vuonna 1880. Myös perheen esikoinen Selma Wilhelmina kuoli nuorena. Nuorin poika Ernst Otto sai kummeikseen Turulan isäntäparin, Valpuri ja Kalle Mäkelän.
Leskeksi jäänyt Selma-äiti kasvatti neljä eloon jäänyttä poikaansa Leviäkankaan talossa. Pojat kävivät, lyseon ja heitä tituleerattiin ylioppilaiksi. Heistä Karl Lennart muistetaan Pulkkilan postikonttorin hoitajana ja nuorison huvitoiminnan vetäjänä. Hänen elämäänsä mahtui sekä rakkautta että vastoinkäymisiä: kaksi avioliittoa, konkurssi ja muutto Amerikkaan.
Vanhin poika Axel Hugo teki virkauraa kruununvoutina Kittilässä, mutta kohtasi traagisen lopun vuonna 1917, kun hänet ammuttiin kotiovelleen levottomuuksien keskellä.
Kruununnimismies Sandströmin pojista Ernst Otto (s. 1873) vaikutti pisimpään Pulkkilassa. Veljensä konkurssin jälkeen hän jäi isännöimään Leviäkankaan taloa ja teki merkittävän uran Pulkkilassa maanmittarina. Hän suunnitteli muun muassa uuden kylätien kirkonkylältä Oravakankaan talon kohdalta Laakkolan kankaalle. Hän hoiteli uuden hautausmaan alueen pakkolunastuksen maanomistajilta ja toimipa hän Osuusmeijeri Sammon esimiehenäkin. Ernst avioitui varttuneempana parikymmentä vuotta nuoremman Hanna Ojantakasen kanssa.
Ernst oli Pulkkilan kulttuurielämän kantava voima. Hän perusti ja johti Pulkkilan torvisoittokuntaa, nuotinsi Leskelän pelimannien musiikkia ja toimitti sitä Kansanrunousarkistoon säilytettäväksi. Nuorisoseurassa hän oli musiikillinen sielu ja tuki seuran toimintaa monin tavoin, muun muassa lahjoittamalla tauluja ja näyttämöpukuja uuden seurantalon saliin. Kun Sandströmin perhe muutti Tammisaareen vuonna 1916, järjestettiin hänelle lämminhenkinen jäähyväisiltama, jossa kiitolliset kyläläiset osoittivat arvostuksensa puhein, musiikkiesityksin ja tarjoiluin.
August Benjamin Calamnius oli 1800-luvun lopun merkittävä kirkonmies ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka toimi Pulkkilan kappalaisena vuosina 1865–1879.
Pappi, opettaja ja yhteisön tukipilari
August Calamnius ei ollut vain kirkonmies, vaan myös aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän saapui Pulkkilaan nälkävuosien kynnyksellä ja käytti omia varojaan auttaakseen hädänalaisia. Hän ymmärsi, että hengellisen työn rinnalla tarvittiin myös käytännön tekoja eli ruokaa, koulutusta ja toivoa.
Hänen aloitteestaan Pulkkilaan perustettiin lainakirjasto, jota hän hoiti palkatta kotonaan. Hän iloitsi siitä, kuinka lukeminen alkoi juurtua kansan pariin. Jotkut sanoivat ”ei toimeen tulevansa” ilman uutta luettavaa.
Calamnius oli myös kiertokoulun puolestapuhuja ja sen johtokunnan puheenjohtaja. Opetus kiersi kylästä toiseen, ja aineina olivat katkismus, raamatunhistoria, laskento ja kirjoitus. Näin kylien lapsille avautui mahdollisuus oppia, vaikka varsinainen kansakouluverkosto oli vielä kaukana tulevaisuudessa.
Pulkkilan pappilasta maailmalle – Ilmari Kiannon varhaiset vuodet
Keväällä 1874 Calamniuksen perheeseen syntyi kuudes lapsi, Ilmari, josta kasvaisi myöhemmin yksi Suomen tunnetuimmista kirjailijoista. Pappilan suuri talous, johon kuului oman väen lisäksi palveluskuntaa ja ruotuvaivaisia, oli kuin pieni yhteisö itsessään
Ilmari kasvoi kodissa, jossa keskusteltiin sivistyksestä, uskosta ja yhteiskunnasta. Ilmarin koti oli kaksikielinen, isän ammattiin suhteutettuna erityisen vapaamielinen, virikkeellinen ja koulutusta arvostava kulttuurikoti. Äiti soitti, kirjoitti ruotsinkielisiä runoja ja leikkeli taitavasti silhuetteja. Perheessä oli tapana sanoa asioita runomuodossa keskellä arkea, vaikkapa päivällispöydässä.
Pappilan arki oli täynnä elämää. Ruokapöydässä istui usein toistakymmentä henkeä, ja pihapiirissä liikkui väkeä jatkuvasti. Tällaisessa ympäristössä lapsi oppi tarkkailemaan ihmisiä, kuuntelemaan tarinoita ja ymmärtämään yhteisön monimuotoisuutta. Näistä havainnoista kasvoi myöhemmin hänen kirjallinen äänensä – suora, kansanomainen ja usein kriittinen.
Vaikka Ilmari oli vasta viisivuotias, kun perhe muutti Suomussalmelle, Pulkkilan vuodet jättivät häneen pysyvän jäljen. Ne olivat hänen ensimmäiset muistonsa, ja ne liittyivät isän vahvaan moraaliseen esimerkkiin, pappilan vilkkaaseen elämään ja kyläyhteisön kamppailuun itsenäisyyden ja sivistyksen puolesta.
Keväällä 1879 Calamnius sai kirkkoherran viran Suomussalmelta. Ennen lähtöä vietettiin läksiäisiä nimismies Sandströmin tilavissa huoneissa. Tunnelma oli lämmin ja kiitollinen. Lukkari Gutzen lausui sanat, jotka jäivät monien mieleen: ”Eläköön edelleen kirkkoherrassa kaiken ikänsä se puhdas kansallistunne, suora suomalaisuus ja isänmaan rakkaus, mikä tähänkin asti on hänessä ollut.”
Nämä sanat eivät olleet pelkkää juhlapuhetta. Ne kuvasivat hyvin sitä perintöä, jonka August Calamnius jätti Pulkkilaan ja jonka hän siirsi myös pojalleen. Ilmari Kiannon myöhemmässä tuotannossa näkyy sama kansallistunne, suoruus ja halu puolustaa tavallista kansaa, jota hänen isänsä oli palvellut niin sydämellisesti
