1800-luku oli Pulkkilan seudulla monivaiheinen vuosisata. Suomen sota (1808–1809) toi epävarmuutta ja tauteja. Vuosisadan puolivälissä Pulkkilan kappeli liitettiin Piippolan emäpitäjän alaisuuteen, joten Pulkkilan talonpoikia rasitti myös Piippolan seurakunnan ylläpito.
Pulkkilassa oli poikkeuksellisen paljon virkamiehiä, sillä lähiseudun maallinen hallinto painottui juuri tänne. Laki vaati kuntien perustamiseen. Vuonna 1865 perustettiin Pulkkilan kunta, jonka hallinnossa toimi muun muassa Juho Haanpää, kirjailija Pentti Haanpään isoisä.
Vuosisadan puolivälissä koettiin raskaat nälkävuodet, erityisesti vuosina 1866–1868, jolloin sadot epäonnistuivat ja apu viivästyi.
Pulkkilassa nähtiin myös merkittäviä kehitysaskeleita: perustettiin ensimmäinen maakauppa, saatiin lääkelooda eli apteekki, ja alueelle nousivat ensimmäiset meijerit, jotka toivat uutta elinvoimaa maatalouteen.
Myös terveys ja koulutus nousivat esiin: tuhkarokko aiheutti epidemioita, ja monien yritysten jälkeen perustettiin kansakoulu, joka paransi lasten oppimismahdollisuuksia. Arjen keskellä kulttuurikin eli: Leskelän pelimannit toivat iloa kyläjuhliin ja tansseihin.
Vuosisadan lopulla kirjailija Kianto, joka syntyi Pulkkilassa ja asui täällä elämänsä ensimmäiset viisi vuotta – mainitsi Pulkkilan teoksissaan. Näin pieni kylä sai paikkansa myös suomalaisessa kirjallisuudessa.
Pulkkilasta lähetettiin Elias Lönnrotille naururuno, joka julkaistiin aikakauslehti Mehiläisessä vuonna 1836. Runossa mainitut henkilöt on todennettu rippi- ja henkikirjoista. Häät vietettiin Launolassa nykyisen Väinölän paikalla vuonna 1813.
Runon on kirjoittanut Marian hylkäämä sulhasmies Samuli Haapalainen, o.s. Karjalainen, jonka taitoa Lönnrot kehuu: ” Paljo ei puutu, ettei tämä runo sopisi warsin osotteeksi eli näytteeksi, miten laadullinen naururuno muiltaki kansan runoilioilta olisi toimitettawa. Sihen waatisimma ennen muita, ei ketään senlaisilla sanoilla naureltawaksi, että siitä hänen nimensä, arwonsa ja kunniansa tulisiwat turmelluksi, jota waston emme luule haittaawan, jos pienempiä naurunaineita lystillisesti kuwaillaan ja kerroillaan, ei sopimattomilla, riettasilla, sanoilla, waan somilla, siisteillä, lausumilla.”
Tämä runo saa nyt uuden elämän Nelli Ilola-Heiskan sävellys-, sovitus- ja ohjaustyön ansiosta. Esitykset ovat kesäkuun 2026 toisella viikolla Pulkkilassa, Piippolassa ja Haapavedellä. Tallenne tulee tähän osoitteeseen.
Rosvo-Perttunen Pulkkilassa
Kuuluisa oulunseutulainen rosvo, Anders Vilhelm Perttunen, tunnettiin myös Pulkkilassa. Häntä ei juuri pelätty, sillä hän ei ollut tyypillinen pahantekijä. Hän varasteli rikkailta ja oli antelias köyhille. Häntä sanottiinkin tavarantasaajaksi.
Tämä maankulkija ja suuri veijari tunnettiin Rosvo-Perttusen ja Silikosen nimellä. Hän asui usein Pulkkilassa Viitasten kylällä, lepuutti hermojaan, kuten itse sanoi, josta syystä kylää kutsuttiin vielä vuosikymmeniä Silikosen piiloksi.
Tarinoita Rosvo-Perttusesta eli Silikosesta
Kirkkoherra Kaakinen ja majatalonisäntä Ojanaho ovat kertoneet seuraavat Silikos-tarinat toimittajalle, joka julkaisi maakuntakuvauksia nimimerkillä Tähystäjä.
Kerran Silikonen loukkaantui, kun häntä ei Pulkkilassa kutsuttu eräisiin huomattaviin häihin. Hän riisui vaatteensa, heittäysi selälleen Lamujokeen ja antoi virran viedä myötäiselle sekä lähetti pojan huutamaan edellään "ruumis tulee, ruumis tulee!" Häätalon kohdalle saavuttua, riensi koko hääväki katsomaan kauhutapausta, jonka johdosta heikkohermoisimmat naiset pyörtyivätkin. Mutta äkkiä Silikonen kohotti päätään ja sanoi: ”En minä vielä kuollut ole!”
"Silikonenko se vaan olikin”, sanoivat häävieraat, ja naiset hyikäilivät mokomaa veijaria.
Jos olivat se eräs Pulkkilan Paavo ja Kasken vaari nopeita miehiä, niin ehkäpä vieläkin nopeampi oli Silikonen. Hän kävi nimittäin kesäisenä yönä Pulkkilasta Turulan talosta tytöissä Pyhännän Tavastkengällä.
Ja niin kuin Kasken vaari nuorena miehenä ollessaan, niin Silikonenkin otti kuinka tahansa riskin ja laukkaavan hevosen kiinni ja hyppäsi hevosen selkään. Nopeutensa avulla hän juuri usein pelastuikin kiinniottajiensa kynsistä.
Silikonen vieraili usein Oulussa tehden siellä kepposiaan ja konstejaan, jotka kylläkin useimmiten olivat varsin vaaratonta laatua. Kerrankin hän lähti yhtäkkiä juoksemaan pitkin katuja huutaen: "Tulkaa katsomaan, kun isoa rosvoa piiskataan!" Kansaa juoksi mustanaan hänen jälessään, ja Silikonen aikansa sitä juoksutettuaan piilousi erääseen palosolaan
Arkkiveisu Rosvo-Perttusesta. Muistellut Pulkkilassa Juho Jylhänkangas, esittää Ryyppymäki String Band
Rosvojoukko Pulkkilassa
Rosvo-Perttunen vieraili toisinaan myös oppipoikiensa Forsbergin ja Ronkaisen kanssa Pulkkilassa. Vuoden 1879 syksyllä tällaisella vierailumatkalla he olivat varastelleet yhtä ja toista, mm. viiniäkin suuremman määrän Piippolan kirkosta. Tätä olivat sitten ruvenneet nautiskelemaan Parviaisen talossa lähellä Pulkkilaa, juopuneet ja nukahtaneet aikansa möyhättyään. Paikkakuntalaiset saivat tiedon heidän olinpaikastaan ja lähtivät rosvoja kiinni ottamaan.
Eräs Matti Ritolehto, nuori ja riski renkimies, meni yksinään uhkarohkeasti edellä. Rosvot olivat jo heränneet, ja Ritolehto hyökkäsi Forsbergin kimppuun lyöden hänet tantereeseen. Forsbergin onnistui kuitenkin saada puukkonsa, jolla viilsi Ritolehdon vatsan halki, niin että suolet tulivat ulos. Ritolehto kuoli, mutta myös Forsberg ja Ronkainen vangittiin, kun taasen Perttunen liukkaana miehenä pääsi pakoon.
Ajojahdissa oli mukana myös iäkäs Kustaa Näsi, jota piti nuorempien taltutella, ettei hän käytä liikaa omankäden oikeutta.
Kustaa-vaarimme, vuonna 1815 syntynyt, vieläkin sankarina kummittelee. Vanhana miehenä, ehkä 70-vuotiaana, hän oli miesväkineen ollut neljä kilometriä Piippolaan päin korjaamassa talon tieosuutta, kun tuli tieto, että Piippolan kirkonrosvot, Forsberg ja Ronkainen, olivat sinne päin tulossa ja olivat matkalla polttamaan Pulkkilan kirkkoa. Kanto-Matilta (Ritolehto) Parviaisissa Forsberg veti vatsan auki, mihin mies kuoli.
Tienkorjausjoukko lähti rosvoja tavoittelemaan, sillä heidät oli saatu jo tuntuman päähän. Vaari ikävuosistaan huolimatta oli ensimmäisenä takaa-ajossa lapio uhkaavasti koholla, ja niin rosvot vain saatiin kiinni. He olivat sanoneet, että ei heitä olisi tavoitettu, elleivät ne ”Teerijärven hurrit” olisi tulleet takaa-ajajiksi. Piippolan kirkon viinit juotuaan roistot olivat vielä äksyjä, ja Kustaa-vaari oli ryhtynyt lapiollaan pitämään kuria, mutta toiset saivat viimetingassa lapionvarresta kiinni.
Rosvot tuomiolla
Toinen näytös tässä murhajutussa esitettiin sitten käräjissä, jossa rosvot päästyään käymään asioilla ulkona tuikkasivat navettapuolen tuleen, ja tulikukko levisi muuallekin. Tekivät sen, kun eivät saaneet kirkkoa poltetuksi. Forsberg tuomittiin elinkaudeksi Siperiaan, mutta Ronkainen otti vapaaehtoisesti piiskat päästäkseen sen jälkeen pulkkisille kostamaan. Piiskaus suoritettiin kirkon vieressä piiskausmännyssä, joka on vasta joku vuosi sitten kuivuneena korjattu pois. Mäentöyräs kantaa vieläkin nimeä Ronkaisenmäki tämän ison piiskauksen muistoksi.
Ronkaista lähdettiin viemään etelään, mutta jossakin Keski-Suomessa hän karkasi vanginkuljettajalta ja kävi pakkoluovuttamassa ruokaa talosta, jossa oli vain naisia kotona. Mutta kun talon pojat koteutuivat, lähtivät he ruokarosvon perään niin kuin Lalli muinoin. Tavoitettuaan Ronkaisen he piiskasivat häntä niin perusteellisesti, että kun hänen selkänsä jo entuudestaan oli auki, hän ei enää tätä toista löylyä kestänyt, vaan heitti henkensä. Pojat vapautettiin kaikesta edesvastuusta, ja Pulkkila huokasi helpotuksesta, sillä Ronkainen oli vannonut kerran kostavansa.
Piiskausmänty
Tilda Junnon kertomaa vuodelta 1966:
Tapulista vähän kylälle päin toisella puolella kylätietä on ollut piiskausmänty. Kerrotaan, että Karvos-Antti sai 30 raippaparia varkaudesta. Tapahtuma oli niin karmea, että vaimoväkeä pyörtyi paikalle. Mänty suojeltiin, mutta lahottuaan se hävitettiin. Poikkeuksellisen iso kanto oli jäljellä vielä 1950-luvulla. Anna Similä rakennutti myöhemmin talonsa tälle paikalle.
Antti Viitala Viitasilta
Elämä Pulkkilassa on yleensä aina ollut siivoa. Ryöstöjä, varkauksia, murhia ja tappeluksiakin on siellä vaan ani harvoin tapahtunut. Kotimaisia rosvoja ja varkaita ei ole juuri ollut. Kuitenkin mainitsi majatalon isäntä siellä joskus olleen Antti Viitala -nimisen rosvon, joka oli kotoisin Viitasten kylältä. Hän rosvosi ja varasteli etupäässä voita ja jyviä sekä muitakin ruokatarpeita, mutta jouduttuaan kolttosistaan linnaan tuli herätykseen ja kertoi kaikki pahat työnsä, joista suurin osa oli sellaisia, ettei niistä kukaan ihminen tiennyt, eivätkä olisi koskaan ilmi tulleet.
Juho Tervo, viulun mestari
Juho Tervo (s. 1818) oli aikansa ylivertainen kansansoittaja, jonka soitto tunnettiin laajasti. Hän ei ollut vain viulun ja klarinetin taitaja, vaan intohimoinen musiikin mies, joka suhtautui soittoon suurella vakavuudella ja sydämellä.
Tervo ei sietänyt huonoa tahtia eikä tanssijoiden tahdittomuutta. Hän saattoi keskeyttää soiton ja pitää nuhdesaarnan, jos tanssi ei kulkenut sävelen mukana. Hän oli arvostettu hääsoittaja, jota kuljetettiin hevoskyydillä ympäri maakuntaa ja jonka soittoa pidettiin juhlan ehdottomana kruununa.
Kansan Tahto 11.1.1911
Suursoittaja oli Terwo, noin 40 wuotta sitten Pulkkilan Leskelässä. Waikka hän on ollut jo kuolleena 37 wuotta, on hän kansan keskuudessa laajalti tunnettu wieläkin ympäri Keski-Pohjanmaan. Milloin wain puhe sattuu koskemaan soitannollista alaa, kuulee mainittawan useinkin „Terwo-wainajaa" ja ellei kuule, niin on pidettäwä asianomaisia puhujia „historiassa heikkoina". Hän oli maisteri alallaan wiuluineen ja pillineen. Jos ken tahtoi kunnollla häänsä wiettää, niin oli selwää, että hänen piti hankkia sinne Terwo wiuluineen. Ja ettei hän todellakaan ollut mikään nälkäpelimanni, todistaa mm. sekin seikka, että häntä kerran pariwaljakolla kuletettiin edestakaisin Niwalassa häitä soittamassa. Se nyt tosin lienee ollut hieman ylimielisyyttä, waan wähätpä ukko siitä; istui kuin piispa waunuissa, ehken laitellen parempaa tahtijakoa jollekin Niwalassa kuulemalleen „uudelle walssille". Hän, näet, ei kärsinyt huonotahtisia tanssisäweliä, eli „peliä". Eikä hän liijoin kärsinyt sitä, ettei tanssijat „pysy pelillä". Kotikylätansseissa jos sellaista tahdittomuuutta ilmeni tanssijain joukossa hän komensi kuin upseeri joukkoaan järjestykseen; ja jos sotkulla olija ei siitä ottanut ojentuakseen, keskeytti Terwo soiton ja piti erityisen luennon tapahtuman johdosta.
Wierailla kyllillä sellaisissa tapauksissa käänsi hän silmänsä muualle, ettei näkisi sitä surkuteltawaa näytelmää, kuin joku tuuhti nuorimies „pelinwiertä jyskyttää."
Missä ikinä hän kuleksikaan, niin hän aina kuunteli ja haki soittajia ja soittopaikkoja, saadakseen koetella toisen ja omansa kykyä alallaan.
Kerran, niin kerrotaan, satutti Terwo itsensä Oulussa orkesterin harjoituksiin; ja aikansa kuunneltuaan soittoa, pyysi saada itse soittaa. Kun Terwo oli nähdä „moukka", niin orkesterin johtaja otti asian huwittawalta kannalta ja suostui pyyntöön pilkollaan, ehkä toiwossa saada hauska wälinäytös koko jutusta. Terwo silmäili johtajan antamaa paperiliuskaa, otti wiulun jousen „kankiaan rokakäteensä" ja soitti esillepannun kappaleen prikusta prikkuun. Siinä sitten oli soiteltu ja soiteltu, kuunneltu ja kuunneltu ja tunnustettu wieras wiulunsoittajaksi. Ukko sai niin wähitellen wettä myllyynsä ja lopuksi kimpausi syöstelemään taiwaanikuisiä polskia, toista toisen päälle ja tuhatta tulisemman kiweröitä.
Terwo taisi siis nuotit? Taisi, taisi ja hywin taisikin, ja oli sen ohessa itse säweltäjäkin. Eikä kukaan tiedä, missä hän olisi ollut musiikkiopissa, ei luuultawasti missään. Hänellä oli waan tosihalu, ja siinä kaikki. Hänen sanotaan sanoneen: „waikka ikä menköön, niin hänen pitää se ja se oppia". Ja ikä häneltä siinä touhussa menikin; 12:sta ikäwuodellaan hän itse teki wiulun, jolla rupesi harjottelemaan ja josta hänen musikaalinen elämänsä alkoi, ja kuolintautia sairastaessaan, tyynyillä pönkitettynä nurkkaan, soitti wiimeiset häätanssit, mihin hänen musikaalinen elämänsä loppui. Hän siis pelasi „niin kauan kuin peukalo liikkui", kuten oli kerran jollekin nuhtelewalle papille lohdutukseksi wastannut.
Hänen kotikylällään wielä nytkin matkitaan „Terwonpeliä", mitkä siis perintönä owat häneltä jääneet. Etenkin mielisäwelmiään rallattawat kaikki, jos ei muilla niin „murukopalla". Niinpä on olemassa „Terwowainajan iso walssi" ja „Kauhtumawalssi", „Ylösnakkauswalssi". Ja Terwon nimittämiä säwelmiä on lukematon määrä, kuten „Hyljätyn walssi", „Toiwottoman sotteinen", „Ikäwänmielen polkka", „Ryyppypojan polkka", „Pyykkipolkka" jne.
Sitten Terwon aikojen on kansan keskuudessa musikaalinen maku paljon pilaantunut. Soittokaluinakin käytetään melkein yksinomaan hanureita ja huuliharppuja eli muita semmosia räikkäwärkkejä. Tietysti sen wuoksi, kun niillä oppiminen on helppoa. Ja kun niistäkin sitten wielä puhutaan, että se ja se on „hywä" soittamaan! Mutta jos noista räikkyyttäjistä yhdestäkään (nykyisistä) puhutaan 37 wuoden päästä heidän kuoltuaan, niin minäkin kärsin kuunnella ehkä jonkun kappaleen sitte sitä räikeää rämäkkää, jota kutsutaan nyt „hywäksi soitoksi". Tosin owatkin nykyajan „pelimannit" yksinomaan nuoria miehiä, ja pahasia poikasia sittenkin enin, ja niitä on kuin Wilkkilän kissoja joka paikka täynnä; ja tietääpä tuon, taitaapa tarwita: alkaa wain edestakasin ruihtoa ikenet irwellä hanurin kaselua, niin kyllä ääntä lähtee. Mutta kaunis, hieno ja hywä soitto on kymmenwuosien työtä ja siihen kyetään ainoastaan wiululla. Mikko Haanpää
Liitto 13.11.1925
Ja sitten taas viulut ja pillit soimaan! Sillä nyt tulee puheeksi maan mainio pelimanni Juho Tervo. Hän soitti sekä viulua että klarinettia. Lienee syntynyt siinä 1830 vuoden paikkeilla Pulkkilassa. Nuorena tuli jo Leskelään räätäliksi, mutta ei hän »räätäli niin rapia ollut, mutta peluri parhaasta päästä».
Hän tunsi oikein nuotitkin ja muuten oli harras musikaalinen henki. Oli aikakautensa ylösotettu häiden soittaja. Kuletettiin häätilaisuuksissa soittamassa Kärsämäellä, Nivalassa, Haapavedellä y. m. ympäryskunnissa. Hän ei ollut mikään remuhenkinen hulivilipelimanni, vaan hän teki sitä arvokkaalla harrastuksella, niinkuin kunniallista tehtävätä tuleekin. Ei hän kärsinyt poikaparien tanssivan, heitti soiton pois ja antoi kovan nuhdesaarnan ennenkuin antoi kauniiden säveliensä kuulua. Ja ellei ollut apua, heitti soiton kokonaan, noitu vihassaan ja meni kotiinsa. Ei antanut tehdä soitostaan pilaa, siksi niin hän katsoi poikaparin esiintymisen, niin oli ranttu.
Tervo oli tosiaankin hyvin laajalti tunnettu ja kerrassaan etevä kansansoittaja. Hänellä oli usein oppilaita ja ainakin parista oppilaasta on tullut pitempiaikaisia soittajia. Nimittäin Antti Rantala Kärsämäellä ja Jaako Niemimäki (Saaren Jaako) Haapavedellä. Paikkakunnalla kaikki vanhemmat tanssikappaleet ovat vieläkin »Tervon aikuisia», vaikka hänen kuolemastaan on 52 vuotta. Mistä kaikesta puhumme kunnioituksella.
Nuottitaitoinen ja itseoppinut Tervo teki ensimmäisen viulunsa jo 12-vuotiaana ja soitti viimeiset sävelensä kuolinvuoteellaan. Hän sävelsi lukuisia kappaleita, kuten Iso valssi, Ylösnakkausvalssi ja Ikävänmielen polkka, joita soitettiin pitkään hänen jälkeensä. Hänen soittonsa oli niin vaikuttavaa, että jopa Oulun orkesterin harjoituksissa hän sai yleisön hiljenemään ja johtajan hämmästymään.
Tervo ei ollut mikään remuava pelimanni, vaan arvokas ja kunnianhimoinen muusikko, joka jätti pysyvän jäljen alueen kansanmusiikin historiaan.
Kota-Antti
Antti Rantala, lempinimeltään Kota-Antti, oli yksi Pohjois-Pohjanmaan tunnetuimmista pelimanneista. Hän puhalsi pillinsä ääneen niin häissä, markkinoilla kuin tanssilavoilla. Hän syntyi Leskelän Rantalassa vuonna 1849 ja kasvoi Kotaniemen torpassa, missä yksinäisyys ja luonto virittivät hänen korvansa musiikille. Soittoura alkoi pajupillillä, mutta kehittyi nopeasti. Juho Tervon kannustamana Antti osti ensimmäisen oikean klarinettinsa ja opetteli nuoteista soittamisen salat.
Antti oli tarkkakorvainen ja kunnianhimoinen soittaja, joka hallitsi useita sävellajeja ja piti tärkeänä, että pelimanni osaa soittaa "moneen tuuriin". Hän ei säästellyt mielipiteitään: "Ei se Saaren Jaako osannut kuin kolmeen tuuriin. Se on hullua se soitto, kun pitää niin moneen tuuriin soittaa." Antti itse osasi seitsemään peehen ja kuuteen korssiin – koko nuotin leveydeltä.
Hän oli kysytty soittaja, jota vietiin "kuin Hätämaata" ympäri maakuntaa. Hän esiintyi markkinoilla Oulussa, Kajaanissa, Kuopiossa, Iisalmessa, Torniossa ja Raahessa, missä vuokrattiin salit ja tanssittiin väenpaljoudessa. Oulussa hän soitti jopa kokonaisen kesän vanhojen sotilasmusikanttien kanssa. Mukana oli viulisteja, klarinetisteja, valttitorven ja kontrabasson soittajia. Antti itse soitti klarinettia, jonka tärrän, kielen, hän valmisti itse ryteiköstä keittämällä ja kuivaamalla.
Antin ohjelmistoon kuului lukemattomia polkkia ja valsseja, mm. Ensimmäinen hääpolska, Orvon pojan polska, Korpin polska, Sympatipolkka, Makuvaarin valssi, Auruuran valssi, Liinan valssi ja Eilan valssi. Näistä jokaisella oli oma tunnelmansa ja omat sävynsä. Hän tunsi mollit ja duurit, ylennykset ja alennukset, ja osasi kertoa, mikä kappale oli "kaunis", "iloinen" tai "ronkuttava".
Kota-Antin soitto oli tarkkaa, tunteikasta ja täynnä tarinaa. Ja vaikka hän jäi köyhäksi, kuten pelimannit usein, hänen musiikillinen perintönsä on rikas.
Saaren Jaako Ojakylältä
Jaako Niemimäki, tunnettu nimellä Saaren Jaako, oli syntynyt vuonna 1853 Haapaveden Ojakylällä. Hänen viulunsa soi vuosikymmenten ajan Pohjois-Pohjanmaan kylissä, markkinoilla ja hääjuhlissa. Hän oli Juho Tervon oppilas ja soittokumppani Kota-Antin kanssa, ja heidän yhteissoittonsa tunnettiin sulavuudestaan. "Se kävi kuin siimaa", vaikka nuotteja ei ollut näkyvissäkään.
Jaako oli soittokiihkoinen jo lapsena. Hän teki itse pillejä putkista ja harjoitteli sinnikkäästi, kunnes soitto alkoi kulkea. Vaikka hän käytti viulua enemmän kuin klarinettia, hän tarttui pilliin aina, kun yhteissoitto sitä vaati. Hänen soittonsa oli tarkkaa, rytmikästä ja täynnä tunnetta. Hänen maineensa kiiri pitkälle.
Saaren Jaako oli mukana lukemattomissa tilaisuuksissa ympäri maakuntaa. Hän esiintyi markkinoilla Oulussa, Kajaanissa, Kuopiossa, Iisalmessa, Torniossa ja Raahessa ja usein yhdessä Kota-Antin kanssa. Heidän nimensä oli tae siitä, että tanssit olisivat onnistuneet ja väkeä riittäisi.
Vaikka Kota-Antti saattoi pitää itseään parempana tuurien hallinnassa, Jaako oli silti arvostettu ja pidetty pelimanni, jonka soitto jäi elämään. Hän soitti lähes kuolemaansa saakka ja jätti jälkeensä musiikillisen perinnön.
